Parhaat Termiitit Helsinki Lähellä Sinua

4worldlovers: Kaivopuisto on yksi Helsingin tunnetuimmista, vanhimmista ja rakastetuimmista puistoista. Sen pinnanmuodot ovat vaihtelevia, käytäväverkosto polveileva, puut vanhoja ja näköala merelle on piste iin päälle. Kaivopuistolla on tarina ja senkin vuoksi se on suosittu, jopa niin suosittu, että vanhan puiston konsertti- ja tapahtumakäyttöä on jouduttu rajoittamaan. Puisto ei yksinkertaisesti kestä liian monien tapahtumien aiheuttamaa kulutusta.

Helsingin eteläisin niemenkärki oli luonnontilaista, kallioista metsää, jossa oli myös soisia alueita. Kaupunkilaiset tapasivat käydä niemellä retkellä. Puiston tarina alkoi vuonna 1834, kun konsuli ja kauppaneuvos, monialainen liikemies Henrik Borgström (1799–1883) vuokrasi alueen kaupungilta 50 vuodeksi. Borgströmin perustama Kylpylä- ja kaivohuoneyhtiö rakensi asumattomalle ja karulle niemenkärjelle kylpylän puistoineen. Puiston sijainti oli juuri sopiva merikylpylälle, jotka olivat tulleet muotiin 1800-luvun alussa. Puisto oli tarpeeksi etäällä kaupungista, mutta sinne pääsi hyvin sekä maitse että meritse höyrylaivalla.

Borgström oli liikemiehenä kaukonäköinen. Kun keisari Nikolai I (1825–1855) asetti aatelistolle matkustuskiellon, koska ulkomailta saattaisi saada vallankumouksellisia ajatuksia, oli Borgströmin kylpylähanke käynnissä. Keisari tuki suurruhtinaskuntansa kylpylähanketta ostamalla sen osakkeita. Niinpä Kaivopuiston kylpylästä tuli Pietarin seurapiirien sekä oman maan säätyläisten kohtaus- ja huvittelupaikka ja suosittu lomakohde. Helsinki oli kosmopoliittinen kylpyläkaupunki noin 15 vuoden ajan.

Puiston itäosa jaettiin vuokrahuvilatonteiksi. Huviloiden vuokralaisten oli kesän sesongin aikana majoitettava myös kylpylävieraita. Huvila-alue oli viehättävä kokonaisuus ja jotkut villoista, kuten ruhtinatar Zinaida Jusupoffin kivinen Rauhaniemi, olivat todella loisteliaita rakennuksia.

Kylpyläpuiston suunnittelusta vastasi saksalainen ammattipuutarhuri Carl Helm. Puiston suo ja alavat osat kaivettiin romanttisiksi lammiksi, toisessa uiskentelivat joutsenet ja toiseen istutettiin ruutanoita. Puistoon rakennettiin polveileva käytäväverkosto, kauniita kukkaistutuksia sekä puu- ja pensasryhmiä. Näköaloja ihasteltiin karulta kallioilta, jonne pääsi yhä olemassa olevia kapeita portaita pitkin. Ne oli rakennettu kallionhalkeamaan. Puiston karummalle länsipuolelle istutettiin koivuja ja mäntyjä. Puiston pääakseli oli ja on edelleen Iso puistotie. Sen reunoille istutettiin kaksinkertainen lehmusrivistö. Puut tuotiin Saksasta.

Rantaan rakennettiin Ullanlinnan Kylpylaitos, josta käytiin kastautumassa merivedessä ja jossa saattoi myös ottaa rikkikylpyjä ja erilaisia suihkuja. Naiset ja miehet kylpivät luonnollisesti omissa osastoissaan. Kylpijöiden käytössä oli lääkäri ja naisille oli tarjolla myös voimistelutunteja. Merivedessä uimista pidettiin hermoja rauhoittavana ja kylpylän yhteydessä oli erityinen uimalaitos – tosin uimataitoa ei monillakaan tuohon aikaan ollut.

Ravintola Kaivohuone valmistui vuonna 1838, jolloin myös vietettiin kylpylän virallisia avajaisia. Päivä oli 5. kesäkuuta. Molemmat rakennukset oli suunnitellut Helsingin jälleenrakennusarkkitehti C.L. Engel. Kaivohuoneella juotiin kemisti Victor Hartwallin (1800–1857) kehittelemiä kivennäisvesiä ja syötiin terveellistä ruokaa. Iltaisin ravintolassa tanssittiin, järjestettiin naamiaisjuhlia tai kuunneltiin konserttimusiikkia. Puistossa käveltiin ja pelattiin keilapelejä, kuunneltiin sotilassoittokuntia tai katseltiin puistoteatteria.

Krimin sota 1854, koleraepidemia ja matkustuskiellon päättyminen johtivat Kaivopuiston loiston hiipumiseen. Aleksanteri II:n (1818–1881) astuessa valtaan venäläiset pääsivät taas Euroopan kylpylöihin. Kesällä 1855, Krimin sodan ollessa käynnissä, kylpylä oli suljettuna. Kaivopuisto ja Tähtitorninvuori toimivat katsomona, kun englantilais-ranskalainen laivasto pommitti Viaporia neljä päivää.

Vuonna 1858 Kaivopuiston ravintoloitsija Louis Kleineh (1807–1874) rakennutti puiston pohjoisreunalle komean Puistoteatterin. Teatteria laajennettiin vuonna 1863 ja se veti katettuun katsomoonsa 510 katsojaa. Espalla sijainnut teatteri oli palanut samana vuonna ja niinpä Puistoteatteri sai tyydyttää helsinkiläisten teatterinnälkää. Teatterissa esiintyi vierailevia seurueita, vaudeville-esiintyjiä , ooppera- ja balettiseurueita sekä sirkustaiteilijoita. Kleinehin jätettyä Kaivohuoneen teatteri alkoi rapistua ja se purettiin huonokuntoisena kevättalvella 1874.

Suomen ensimmäinen messutapahtuma, Teollisuusnäyttely kesällä 1876 toi taas väkeä Kaivopuistoon. Se oli myös merkittävä kansallinen voimannäyte. Näyttelyn ensimmäinen isä oli itse J.V. Snellman (1806–1881) jo vuonna 1868, mutta nälkävuodet siirsivät näyttelyä. Helsinkiläiset teollisuusmiehet herättivät ajatuksen uudestaan henkiin. Senaatti takasi hankkeen taloudellisesti ja arkkitehti Theodor Höijeriltä (1843–1910) tilattiin piirustukset suurille näyttelyhalleille.

Näytteilleasettajia oli kunnioitettavat 1769. Avajaiset olivat 1. heinäkuuta ja näyttely oli avoinna syyskuun puoleen väliin saakka. Näyttelyssä oli esillä mm. maatalous- ja teollisuuskoneita ja ihan oikea suomalainen veturi. Kansantieteellisellä osastolla oli sisustettu maalaiskoteja, jotka myöhemmin olivat alkuna Kansallismuseon kokoelmille. Bonhoffin kauppapuutarha toteutti Kaivohuoneen edustalle loisteliaat, eksoottisista kasveista asetellut kuvioistutukset ja suihkulähteen. Ne herättivät suurta ihastusta varsinkin rouvasväen piirissä.

Rannassa sai ihmetellä erilaisia veneitä. Sinebrychoffin Bierhalle möi olutta, Hartwallilla oli oma myyntipiste mineraalivesille ja ruokaa sai kukkaron mukaan joko hienosta ravintola Kaivohuoneesta tai halvemmasta puistoravintolasta. Näyttelyhallissa oli lisäksi kahvila.

Keisari Aleksanteri II, hänen puolisonsa Maria ja poikansa ruhtinas Aleksanteri vaimonsa Tanskan prinsessa Dagmarin kanssa saapuivat näyttelyyn kaksi viikkoa avajaisten jälkeen ja saivat aikaan varsinaisen yleisöryntäyksen. Keisari oli näkemäänsä tyytyväinen ja niin olivat myös 93 000 pääsylipun lunastanutta kävijää. Näyttelyllä oli suuri kansallista itsetuntoa kohottava merkitys. Kävijät olivat ylpeitä kansakunnan teollisista ja taiteellisista saavutuksista ja näytteilleasettajat saivat uskoa omaan tuotantoonsa.